4.12.2017 Kevyttä liikutusta

Viikonlopun aikana flunssa pääsi yllättämään pahemman kerran, mutta koska tallissa oli henkilökuntavajetta (koskapa sitä ei olisi), oli minun pakko hoitaa osa hevosista, ja liikuttaakin muutama. Kaktuksen kanssa en jaksanut edes ajatella ratsastusta, herra kun ei tuntunut menevän nykyään sileällä kovinkaan nätisti. Esteitä taas en flunssaisena tahtonut edes ajatella, joten tulin viimein siihen lopputulokseen, että menisimme vain tyhjään maneesiin juoksutusraipan kanssa. Kaktus saikin siis juoksennella vapaana maneesissa, ja minä seisoin keskellä viuhutellen raippaa, jotta herraan tulisi vähän liikettä.

Oli kulunut jo pitkä aika siitä, kun Kaktus oli päässyt juoksemaan näin vapaasti, tarha kun oli niin harmillisen pienikokoinen että laukkaaminen siellä oli poissa laskelmista. Laidunlomastakin oli jo aikaa, vaikka meillä pyritäänkin päästämään varsinkin nuoret sekä kisaeläköityneet hevoset ulos niin pitkälle syksyyn kun laitumen ylläpito ei sääolosuhteiden takia käy liian hankalaksi. Kaktus nauttikin siis täysin siemauksin saadessaan viilettää vapaasti uraa pitkin. Se ravaili ympäriinsä häntä pystyssä, heitellen päätään ja pukitellen silloin tällöin kuin leikkisä pikkuvarsa. Napsautin raippaa ilmassa orin hiljentäessä vauhtiaan, ja kimo nosti reippaan laukan.

Ori laukkasi onnessaan pitkin uraa, välillä oikoen ja juosten suoraan ohitseni. Hätistin sen aina tiehensä, ja laukka jatkui siististi uraa pitkin. Kun Kaktus alkoi hengästyä, käskin sitä hidastamaan ääniavuin. Ori ei ollut ensin kuulevinaan, mutta pian se siirtyi rentoon raviin, ja tuli luokseni pysähtyen siihen. Taputin orin lapaa, ja otin sen sitten kiinni. Kävelimme vielä ihan hyvän tovin kaviouraa pitkin, jotta Kaktus sai vähän viilentyä liikutuksestaan. Nyt iän pikkuhiljaa kertyessä ori on tuntunut vaativan vähän rennomman mutta pidemän kaavan loppuverryttelyn joka liikutuskerralla, joten meillä ei nytkään ollut mikään kiire takaisin talliin.

Maneesilta oli matkaa oritalliin parisataa metriä, joten Kaktus pääsi vielä ihailemaan maisemia viedessäni sitä talliin. Iltapäivä oli muuttumassa iltaan, ja ympäristö oli jo pimeä. En siis aikonut viedä oria enää tarhailemaan, vaan se saisi viettää loppuillan karsinassaan. Pääsisihän se ulos ennen auringonnousua. Laitoinkin herran nyt iltakuntoon: harjasin, etsin sen ylle kevyen talliloimen ja tarkistin että karsinassa oli raikasta vettä. Kaktus saisikin nyt levätä loppuillan, itselläni kun olisi vielä parin muun hevosen liikutus edessä.

2.12.2017 Estehyppelyä

Kisauransa lopetettuaan Kaktus on päässyt harvemmin hyppäämään jalkoja säästääkseen, joten olemmekin keskittyneet lähinnä kevyehköihin koulutreeneihin. Myös maastossa ollaan käyty, vähintään kerran viikossa, mutta tuntuuhan tuon vielä niin vetreän hevosen mieli aina tekevän vähän hypellä. Jos ei muuten, niin turhan tylsän koulutreenin aikana on herran ollut hyvä vähän venytellä heittelemällä mahtavia caprioleloikkia, ja ratsastaja on sitten heilunut selässä yrittäen rauhoittaa oria. Mikään ilkeähän Kaktus ei ole koskaan ollut, joten kyllähän se säikäytti kun ori alkoi ensimmäistä kertaa protestoimaan liikuntaohjelmaansa vastaan. Koska entisenä estehevosena Kaktuksen jalat eivät enää ole missään parhaassa kunnossa, on sen kanssa menty korkeintaan ihan laukalla ylitettäviä ristikoita. Tänään kuitenkin ajattelin orin ansainneen ihan kunnon estetreenin, matalammalta tasolta toki, mutta jotain kuitenkin pitääkseen sen hyppyhalut kuosissa.

Laitoin Kaktuksen ihan rauhassa kuntoon karsinassaan: harjailin sen kylkeä hyräillen samalla, ja ori seisoi pää nuokuksissa. Välillä se nosti päätään ja tökkäsi turvallaan käsivarteen herkkujen toivossa, mutta päätyi sitten taas nuokkumaan tylsistyneenä kun mitään ei tippunut. Varustin kimon ilman suurempia ongelmia, suutaan se ei meinannut aukaista, mutta pienen neuvottelun jälkeen sain sille vihdoin suitsetkin päähän. Kun aloin väkertämään suojien kanssa, ori kiinnostui tekemisestäni, ja yrittikin työntää turpaansa minun ja koipensa väliin. Kun olin varustanut herran, talutin sen kentälle, jonne olin aiemmin kasannut ihan Kaktusta varten helpohkon esteradan. Ori katseli mielenkiinnolla ympärilleen, kun tajusi että luvassa voisi olla vanhaa kunnon estehyppelyä.

Selkäännousussa Kaktus kävi kierroksilla, ja olisikin varmaan lähtenyt alta kuin laukkastartista ellen olisi pitänyt ohjia napakasti kädessä. Jalustinten säätö ja satulavyön kiristys oli orin mielestä ihan liian pitkäveteistä, ja se tuhisi ja puhisi, vaihtaen painoaan puolelta toiselle odottaen koska pääsisi liikkeelle. Kun annoin sille kevyet pohjeavut ja ohjasin uralle, lähti se kävelemään erityisreippaasti eteenpäin. Vähän aikaa käveltyämme nostatin ravin, ja ori sai kulkea uraa pitkin rennoin ottein. Teimme muutamia voltteja ja ympyröitä, sekä kaarevia uria sen mitä kentällä olleet esteet antoivat sijainteineen periksi. Ori kulki alla jouhevasti, ja totteli apuja esimerkillisen hyvin. Nostatin vielä laukan, ja teimme muutamia helpohkoja kuvioita, ennen kuin tunsin olevani tarpeeksi lämmennyt esteitä ajatellen. Kaktushan olisi ollut valmis hyppäämään vaikka heti kentälle päästyään, niin innokkaana ja reippaana se kulki alusta alkaen.

Ensimmäiselle esteelle Kaktus lähestyi innokkuudestaan huolimatta tavalliseen, tutkailevaan tahtiinsa. Se lähestyi varovasti, etsien hyppypaikkaa, ja loikkasi yli täsmällisesti, puomia hipaisematta. Apuja se ei meinannut kuunnella juuri ollenkaan, vaan olisi tahtonut itse päättää miten niitä esteitä oikein ylitetään. Otin orin kuitenkin vielä vähänksi ajaksi raviin, ja pyörittelin sitä molempiin suuntiin ennen kuin nostatin taas laukan ja ohjasin esteelle. Nyt Kaktus antoi minun päättää sopivan lähestymisen, vaikka meinasikin tulla hiljempaa kuin mitä olisin halunnut. Laitoinkin oriin liikettä, ja seuraavalle esteelle se tulikin hyvässä, reippaassa laukassa. Kaktus hyppäsi todella siististi, ja orin kanssa olikin miellyttävä työskennellä vaikka apujen totteleminen olikin sillä vielä näin kisauran jälkeenkin vähän hakusessa. Kunhan orin sai kuitenkin palautettua maan pinnalle ohjaamalla sen johonkin muuhun kuin hyppäämiseen, alkoi se taas kuunnella ratsastajaansa paremmin.

Onnistuneen ratsastuksen pätteeksi suoritimme loppuverryttelyn maastossa. Nousin orin selästä pois kävelläkseni itse sen vierellä. Meilläpäin oli satanut yöllä lunta, joten maastotie oli koskemattoman, valkoisen peiton alla. Kenttä oli jo tamppaantunut muiden ratsukoiden jalanjäljissä ruskeaksi loskaksi, mutta pellonlaita jota pitkin Kaktuksen kanssa nyt kuljimme, oli kuin jouluinen postikorttimaisema. Kaktus näytti tyytyväiseltä kävellessään vieressäni, ja taputinkin sen kaulaa kevyesti kiitokseksi hyvästä ratsastuksesta. Jatkossa pitänee seurata orin jalkoja, mikäli ne vaan kestävät niin eipähän kevyelle esteratsastukselle ole mitään esteitä. Tähänkin mennessä olen sen jalkoja säästänyt vähän kuin ennaltaehkäisevästi sen sijaan että niissä mitään vikaa ainakaan vielä tässä vaiheessa olisi ollut yleistä esteuran tuomaa kulutusta lukuunottamatta. Mielelläänhän sitä näitä parhaimpiaan säästelee, kun ikääkin on vielä vasta kolmentoista. Kaktuksen kanssa meillä onkin vielä monen monta vuotta edessä, ja siihen katsoen tahtoisinkin orin pysyvän terveenä ja hyväkuntoisena vielä pitkään. Onhan se yksi parhaista ratsuistani. Viime aikojen temppuiluja lukuunottamatta en edes muista, koska tämän orin kanssa työskentely ei olisi ollut kivaa.